Selitys: taatun vähimmäistukihinnan (MSP) hinta

Maatilalakien kumoamisen lisäksi viljelijät vaativat taattuja vähimmäistukihintoja, joilla ei ole laillista tukea. Katsokaa, mitä seurauksia olisi, jos hallitus antaisi takuun

Intian paddy-tuotannon kokonaisarvo on 3,2 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 rupiaa. (Lähde: Twitter)

Delhin rajoilla mieltään osoittavat maanviljelijäliitot esittävät kaksi perusvaatimusta. Ensimmäinen koskee keskuksen hyväksymien kolmen maatalousuudistuslain kumoamista. Toinen on tarjota laillinen takuu vähimmäistukihinnat (MSP) että keskus ilmoittaa eri viljelykasveista vuosittain. Tällä hetkellä näille hinnoille ei ole lakisääteistä tukea tai lakia, joka velvoittaisi niiden täytäntöönpanon. Mitä seurauksia olisi, jos hallitus hyväksyisi viljelijäliittojen vaatimuksen?

Miten MSP voidaan tehdä oikeudellisesti sitovaksi?

Se voidaan tehdä kahdella tavalla.

Ensimmäinen on pakottaa yksityiset ostajat maksamaan se. Tässä tapauksessa satoa ei voi ostaa alle MSP:n, mikä toimisi myös pohjahintana tarjouksille mandihuutokaupoissa. Siitä on jo ennakkotapaus: Sokeriruo'on tehtaiden on lain mukaan maksettava viljelijöille keskuksen oikeudenmukainen ja kannattava hinta – Uttar Pradesh ja Haryana vahvistavat vielä korkeammat osavaltion ohjehinnat – 14 päivän kuluessa toimituksesta. Missään muussa sadossa ei ole pakko maksaa hallituksen ilmoittama MSP-painotus yksityiselle kaupalle/teollisuudelle.

Toinen tapa on tietysti se, että hallitus itse ostaa koko sadon, jota viljelijät tarjoavat MSP:ssä. Vuosina 2019–2020 valtion virastot – Food Corporation of India, National Agricultural Cooperative Marketing Federation of India ja Cotton Corporation of India (CCI) – hankkivat 77,34 miljoonaa tonnia raakavehnää ja 38,99 miljoonaa tonnia vehnää, joiden arvo on noin 140 834 miljoonaa rupiaa. 75 060 miljoonaa rupiaa omilla MSP-alueillaan. Lisäksi he ostivat 105,23 lakh paalia puuvillaa (MSP-arvo 28 202 miljoonaa rupiaa raaka-aineina, joista oli poistettu siemenet), 2,1 mt chanaa tai kikhernettä (10 238 miljardia), 0,7 mt arhar- tai kyyhkyhernettä (4,176 Rs). crore) ja maapähkinä (3 614 miljardia), 0,8 mt rypsi-sinappia (3 540 miljardia) ja 0,1 mt moon- tai vihreägrammaa (987 miljardia).

Mutta kuinka paljon maanviljelijöiden tuotteista hallitus voi ostaa MSP:stä?

MSP on nyt voimassa 23 maataloustuotteessa: 7 viljaa (paddy, vehnä, maissi, bajra, jowar, ragi ja ohra), 5 palkokasvea (chana, arhar, moong, urad ja masur), 7 öljysiementä (maapähkinä, soijapapu, rapsi) -sinappi, seesamum, auringonkukka, nigerinsiemen ja saflori) ja 4 kaupallista satoa (sokeriruoko, puuvilla, kopra ja raaka juutti).

MSP tuotannon arvo.

Kaavio osoittaa, että 23 sadon kokonaistuotannon MSP-arvo muodostui noin 10,78 000 000 rupian arvoksi vuosina 2019-2020. Kaikkea tätä tuotetta ei kuitenkaan markkinoida. Maanviljelijät säilyttävät siitä osan omaan käyttöön, siemeniksi seuraavan kauden kylvöä varten sekä myös eläinten ruokinnassa. Eri viljelykasvien markkinoidun ylijäämäsuhteen arvioidaan vaihtelevan alle 50 prosentista ragin ja 65–70 prosentista bajran (helmihirssi) ja jowarin (durra) 75 prosenttiin, vehnän 80 prosenttiin, sokeriruo'on 85 prosenttiin, 90 % useimmista palkokasveista ja 95 % plus puuvillasta, juutista, soijapavuista ja auringonkukasta. Keskimäärin 75 prosentin ottaminen tuottaisi hieman yli 8 000 000 rupiaa. Tämä on tuotannon MSP-arvo, joka on markkinakelpoinen ylijäämä, jonka viljelijät todella myyvät.

Joten, onko tämä raha, joka hallituksen olisi käytettävä varmistaakseen viljelijöille MSP:n?

Ei oikeastaan. Ensinnäkin sokeriruoko on jätettävä pois laskelmista. Kuten aiemmin todettiin, velvollisuus maksaa sokeriruo'on MSP:tä on sokeritehtailla eikä hallituksella. Toiseksi hallitus hankkii jo monia satoja – erityisesti paddy-, vehnä-, puuvilla- ja myös palkokasveja ja öljysiemeniä. Näiden hankittujen määrien yhteenlaskettu MSP-arvo olisi ylittänyt 2,7 miljoonaa rupiaa vuosina 2019-2020.

Kolmanneksi valtion virastojen ei tarvitse ostaa jokaista markkinoille tulevaa viljaa. Jopa neljänneksen tai kolmanneksen pyyhkäisy markkinoille riittää yleensä nostamaan hintoja. Otetaan puuvilla, josta CCI on tähän mennessä hankkinut 87,85 lakh paalia kuluvan vuoden (lokakuu 2020–syyskuu 2021) ennustetusta 358,50 lakh paalin sadosta. Valtion omistaman yhtiön väliintulo on johtanut siihen, että kapasin avoimet markkinahinnat ylittävät MSP:n suurimmassa osassa mandeja, mikä ei ole edellyttänyt uusia virallisia hankintoja.

Neljänneksi valtion kustannuksella ostettu sato myös myydään. Vaikka tällainen vehnän ja paddy-rahojen myynti – joita jaetaan kansallisen elintarviketurvalain mukaisesti supertuetuilla hinnoilla – aiheuttaa suuria tappioita, mutta muiden MSP-satojen osalta ne ovat paljon pienempiä. Myynnistä realisoituvat tuotot kompensoisivat osittain MSP-hankinnan kulut.

Kaiken kaikkiaan ylimääräinen verotulo, jonka hallitus tekee suurimman vaaditun hankinnan MSP:n takaamiseksi maanviljelijöille, ei saa olla yli 1-1,5 miljoonaa rupiaa vuodessa.

Se ei ole paljon, eikö?

Hallituksen sitoumus ostaa MSP:stä on ehdottomasti parempi kuin yksityisten toimijoiden pakottaminen. Jos sokeritehtaiden ennätys – niiden kyvyttömyys maksaa maanviljelijöille ajoissa huolimatta välttämättömistä hyödykkeistä annetun lain nojalla annetun vuoden 1966 sokeriruoko-asetuksen (Sugarcane (Control) Order) lakisääteisistä säännöksistä huolimatta – on ohjenuora, mikään kauppias tai jalostaja ei osta satoa hinnoilla, jotka ylittävät markkinahinnat. kysynnän ja tarjonnan dynamiikka sallii. Heidän toimintansa lopettaminen vahingoittaisi viime kädessä viljelijöitä eniten.

Kuitenkin jopa varmistetut valtion MSP-pohjaiset hankinnat ovat täynnä ongelmia. MSP-ohjelmat eivät nykyään kata hedelmiä, vihanneksia ja kotieläintuotteita, joiden osuus Intian maa-, metsä- ja kalastussektorin bruttotuotannon arvosta on yhteensä 45 prosenttia. Pelkästään maidon ja maitotuotteiden arvo on suurempi kuin kaikkien viljojen ja palkokasvien arvo yhteensä.

MSP:n ulottaminen kaikkiin maataloustuotteisiin ja sen takaaminen lailla on äärimmäisen haastavaa niin verotuksellisesti kuin muutenkin. Se selittää myös sen, miksi taloustieteilijät kannattavat yhä enemmän vähimmäistulojen takaamista viljelijöille hintojen sijaan. Yksi tapa saavuttaa tämä on suorilla käteissiirroilla joko eekkerikohtaisesti (kuten Telanganan hallituksen Rythu Bandhu -järjestelmässä) tai maatilakohtaisesti (keskuksen Pradhan Mantri Kisan Samman Nidhi).

Jaa Ystäviesi Kanssa: