Selitys: Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnahin pakolaiskokemusta käsittelevän kirjoitusten merkitys

Suurin osa Abdulrazak Gurnahin kirjoista esittelee afrikkalaisia ​​arabien päähenkilöitä, jotka yrittävät tulla toimeen sijoiltaan ja vieraantumiseen, ja he tutkivat yhteiskuntia ja kulttuureja, joissa heidän asemansa on heikko.

Gurnahin kirjoitus tutkii maahanmuuttajien kokemusta ja sitä, kuinka maanpako ja menetys muokkaavat identiteettiä ja kulttuureja. (Ill. Niklas Elmehed Nobel-palkinto)

Ennen tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin palkinnon jakamista arvostettu palkinto, joka on viime vuosina ollut kiistanalainen, kutsuttiin naiskirjailijoiden ja värillisten kirjailijoiden inklusiivisuuden ja tunnustuksen puutteen vuoksi. Torstaina Abdulrazak Gurnah, 72, syntyi Sansibarissa ja asuu nyt Isossa-Britanniassa, Hänestä tuli viides afrikkalainen kirjailija, joka on voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon nigerialaisen kirjailijan Wole Soyinkan (1986), egyptiläisen Naguib Mahfouzin (1988) ja eteläafrikkalaisten kirjailijoiden Nadine Gordimerin (1991) ja John M Coetzeen (2003) jälkeen.

Lainauksessaan Nobel-komitea ylisti Gurnahin tinkimätöntä ja myötätuntoista tunkeutumista kolonialismin vaikutuksiin ja pakolaisen kohtaloon kulttuurien ja maanosien välisessä kuilussa.

Gurnan töitä

Hän on kirjoittanut 10 romaania ja useita novelleja ja esseitä, mukaan lukien Memory of Departure (1987), Pilgrims Way (1988), Paradise (1994), By the Sea (2001), Desertion (2005), Gravel Heart (2017) ja, Viimeisin Afterlives (2020), Gurnahin kirjoitus tutkii maahanmuuttajien kokemuksia ja sitä, kuinka maanpako ja menetys muokkaavat identiteettiä ja kulttuureja.

Suurin osa hänen kirjoistaan ​​esittelee afrikkalaisia ​​arabien päähenkilöitä, jotka yrittävät tulla toimeen sijoiltaan ja vieraantumiseen, ja he tarkastelevat yhteiskuntia ja kulttuureja, joissa heidän asemansa on heikko. Esimerkiksi Booker-palkinnon ehdokkaaksi valittu Paradise viittaa brittiläisen modernistisen kirjailijan Joseph Conradin teokseen Heart of Darkness (1902), koska sen päähenkilö Yusuf tulee täysi-ikäiseksi Itä-Afrikan väkivaltaisen siirtomaalaajentumisen aikana 1800-luvun lopulla.

Suurimmassa osassa teoksistaan ​​Gurnah välttelee nostalgiaa ja kääntää genren trooppisia tyyppejä osoittaakseen jatkuvasti vaihtuvissa siirtymähiekoissa piilevän jännityksen ja epävarmuuden. Toisessa Booker-palkinnolle ehdolla olevassa By the Sea -romaanissa hän tutkii pakolaisen taistelua muistaa ja unohtaa.

Henkilökunnan jäsen näyttää kirjakaupan ikkunassa Lontoossa kasan kopioita Sansibarissa syntyneen kirjailijan Abdulrazak Gurnahin Afterlivesistä. (AP)

On vaikea tietää tarkasti, miten asiat muuttuivat sellaisiksi kuin ne ovat, voidakseen sanoa varmuudella, että ensin se oli tämä ja sitten se johti siihen ja toiseen, ja nyt olemme tässä. Hetket liukuvat sormieni välistä. Jopa kun kerron niitä itselleni, kuulen kaikuja siitä, mitä tukahdan, jostain, jonka olen unohtanut muistaa, mikä tekee kertomisesta niin vaikeaa, kun en halua sen olevan, sanoo yksi kertojista. Saleh, muslimimies Tansaniasta, joka hakee turvapaikkaa Yhdistyneestä kuningaskunnasta väärennetyllä viisumilla vannoneen vihollisensa nimissä.

Kohtalon käänteessä uuteen maahan asettautumiseen delegoitu henkilö on tuon miehen poika, ja heidän katkeraissa, kiihkeissä riidassaan vanhan ja uuden välinen jännite muotoutuu.

Gurnahin viimeinen teos Afterlives, joka sijoittuu 1900-luvun alkuun, ennen kuin Saksan valta Itä-Afrikassa päättyi vuonna 1919, lähtee paratiisista ja tutkii Hamzan, afrikkalaisen arabinuoren kohtaloa, joka on värvätty taistelemaan saksalaisten puolesta. Ensimmäinen maailmansota.

Tausta

Gurnah syntyi Sansibarissa Intian valtamerellä joulukuussa 1948, jolloin sitä hallitsivat vielä britit. Vuonna 1963, kun saaristo itsenäistyi, se joutui kansalaislevottomuuksien ja sisäisen kiistan vaiheeseen vallassa olevan arabivähemmistön ja afrikkalaisen enemmistön välillä. Vuonna 1964 Sansibarin vallankumous näkisi perustuslaillisen monarkin, sulttaani Jamshid Bin Abdullahin ja hänen pääosin arabeista koostuvien toimihenkilöiden kukistamisen Afrikan vasemmistolaisten vallankumouksellisten toimesta.

Sen verisissä jälkimainingeissa, kun Sansibarista tuli Tansanian yhdistynyt tasavalta, arabeja ja muita vähemmistöjä vainottiin armottomasti, ja joidenkin arvioiden mukaan kuolonuhrien määrä on noin 20 000.

Gurnah lähti saarelta vuonna 1968 18-vuotiaana ja muutti Britanniaan pakolaiseksi etsimään turvasataa. Hän ei voinut palata kotiin ja tavata perhettään ennen vuotta 1984, jolloin hän tapasi isänsä vähän ennen tämän kuolemaa.

Vaikka swahili on hänen äidinkielensä, kun hän aloitti kirjoittamisen 21-vuotiaana, Gurnah kiintyi opiskelemaansa englantiin. Hän suoritti tohtorin tutkinnon Kentin yliopistosta Canterburyssa, jossa hän toimi englannin ja siirtomaa-ajan kirjallisuuden professorina äskettäin eläkkeelle jäämiseen asti. Hänen akateeminen työnsä keskittyi postkolonialistiseen ja diasporiseen kirjallisuuteen, ja erityisesti mainitaan Nobelin verkkosivusto, kirjailijoille, kuten Soyinka, Ngũgĩ wa Thiong'o ja Salman Rushdie.

Tansanialainen kirjailija Abdulrazak Gurnah saapuu takaisin kotiinsa Canterburyssa. (AP)

Kirjoituksissaan ja haastatteluissaan Gurnah on puhunut pitkään siitä, että hän on saanut inspiraatiota lapsuutensa kosmopoliittisesta Sansibarista, jossa monet kielet, uskonnot ja kulttuurit kukoistivat rinnakkain ja jotka saavat ilmaisunsa swahilin, arabian, Hindi ja saksa, jotka esiintyvät hänen työssään.

Inspiraatiota

Vuonna 2004 julkaistussa esseessään Writing and Place Gurnah kirjoittaa: …kun lähdin kotoa, tavoitteeni olivat yksinkertaiset. Se oli vaikeuksien ja ahdistuksen, valtion terrorin ja laskelmien nöyryytysten aikaa, ja 18-vuotiaana halusin vain lähteä ja löytää turvan ja täyttymyksen jostain muualta. En olisi voinut olla kauempana ajatusta kirjoittamisesta. Ajatteleminen kirjoittamisesta Englannissa muutama vuosi myöhemmin johtui ikääntymisestä, ajattelemisesta ja murehtimisesta asioista, jotka olivat ennen tuntuneet helpoilta, mutta suurelta osin se liittyi valtavaan outouden ja erilaisuuden tunteeseen, jota tunsin siellä. .

Tässä prosessissa oli jotain epäröivää ja hapuilevaa. Ei se, että olisin tietoinen siitä, mitä minulle oli tapahtumassa, ja päätin kirjoittaa siitä. Aloin kirjoittaa rennosti, jossain ahdistuksessa, ilman suunnitelmallisuuden tunnetta, mutta halusta sanoa lisää painoi. Ajan myötä aloin ihmetellä, mitä olin tekemässä, joten minun piti pysähtyä ja harkita. Sitten tajusin, että kirjoitin muistista, ja kuinka elävä ja musertava se muisto oli, kuinka kaukana ensimmäisten Englannin vuosieni oudosti painottomasta olemassaolosta.

Tuo omituisuus vahvisti tunnetta taakse jääneestä elämästä, satunnaisesti ja ajattelemattomasti hylätyistä ihmisistä, paikasta ja tapasta olla kadonnut minulle ikuisesti, miltä se tuolloin näytti. Kun aloin kirjoittaa, se kadonnut elämä oli se, mistä kirjoitin, kadonnut paikka ja se, mitä siitä muistin.

Tärkeää nyt

Aikana, jolloin maailmanlaajuinen pakolaiskriisi kasvaa räjähdysmäisesti, Gurnahin työ kiinnittää huomion siihen, kuinka rasismi ja ennakkoluulot kohdeyhteisöjä ja uskontoja kohtaan ylläpitävät sorron kulttuureja.

Anders Olsson, Ruotsin akatemian Nobel-komitean puheenjohtaja, kirjoittaa biobibliografisessa muistiinpanossaan, että Gurnahin omistautuminen totuudelle ja vastenmielisyys yksinkertaistamista kohtaan on silmiinpistävää. Tämä voi tehdä hänestä synkän ja tinkimättömän, samalla kun hän seuraa yksilöiden kohtaloita suurella myötätunnolla ja taipumattomalla sitoutumisella.

Hänen romaaninsa perääntyivät stereotyyppisistä kuvauksista ja avaavat katseemme kulttuurisesti monimuotoiseen Itä-Afrikkaan, joka on monille muualla maailmassa tuntematon. Gurnahin kirjallisessa universumissa kaikki muuttuu – muistot, nimet, identiteetit. Tämä johtuu luultavasti siitä, että hänen projektinsa ei voi saavuttaa loppuun missään lopullisessa mielessä.

Uutiskirje| Napsauta saadaksesi päivän parhaat selitykset postilaatikkoosi

Jaa Ystäviesi Kanssa: