'Militanssin aikakausi synnytti epäluottamuksen, joka oli paljon leviävämpi ja kestävämpi kuin vuoden 1947 veriset tapahtumat': kirjoittajat Inderjit Singh Jaijee ja Dona Suri

Kuudessa luvussa kirjoittajat kaivavat esiin pieniä yksityiskohtia siitä, kuinka Operation Blue Star ja sen valikoiva historiallistaminen ovat vaikuttaneet valtion talouteen, politiikkaan, kulttuuriin ja psykologiaan. Sähköpostihaastattelussa kirjoittajat kertovat joistakin kirjansa tuloksista.

Kansalaisoikeusaktivisti Inderjit Singh Jaijee ja entinen toimittaja Dona Suri ovat viimeisimmässä SAGE:n julkaisemassa kirjassaan The Legacy of Militancy in Punjab: Long road to 'normalcy' tehneet mikroskooppisen tutkimuksen seuranneista 36 vuodesta. Operaatio Blue Star'. (Lähde: SAGE-julkaisut ja Pixabay)

Kesäkuu 1984 oli maamerkkikuukausi modernin Punjabin historiassa. Kun Intian armeija piiritti silloisen pääministerin Indira Gandhin käskystä Golden Temple -kompleksin Amritsarissa huuhdellakseen sinne turvaan hakeneita militantteja, Punjabin kohtaloa kirjoitettiin uudelleen. Kansalaisoikeusaktivisti Inderjit Singh Jaijee ja entinen toimittaja Dona Suri ovat viimeisimmässä SAGE:n julkaisemassa kirjassaan The Legacy of Militancy in Punjab: Long road to 'normalcy' tehneet mikroskooppisen tutkimuksen seuranneista 36 vuodesta. Operaatio Blue Star'.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten käynnistettiin televisio tai otettiin sanomalehti ja löydettiin useita 'puhuvia päitä', jotka julistivat Intian käyvän sisällissotaa Punjabissa, he kirjoittavat kuvaillessaan epäluuloisen ja aseellisen valvonnan ilmapiiriä, joka vallitsi maassa Punjab 1980-luvulta. Asiat alkoivat muuttua 1990-luvun puolivälistä lähtien, kun puhuttiin 'normaaliuden' vaikutelmasta. 'Normaali' on kuitenkin, kuten kirjoittajat ehdottavat, lohduttava sana, kaukana tilanteen totuudesta. Punjabin historia vuodesta 1984 lähtien on valikoivasti 'muistettavissa ja unohdettu', he kirjoittavat.

Kar Sevaks purkamassa valvonnassa rakennetun Akal Takht -rakennuksen Nihang päällikkö, Baba Santa Singh. Pika-arkistokuva: Swadesh Talwar

Kuudessa luvussa kirjoittajat kaivavat esiin pieniä yksityiskohtia siitä, kuinka Operation Blue Star ja sen valikoiva historiallistaminen ovat vaikuttaneet valtion talouteen, politiikkaan, kulttuuriin ja psykologiaan. Sähköpostihaastattelussa kanssa Indianexpress.com , Jaijee ja Suri puhuvat joistakin kirjassaan olevista löydöistä.

Kirjan esipuheessa kirjoitat, että 'kysymys muistamisesta ja unohtamisesta on sodanjälkeisen Punjabin tarkastelumme taustalla'. Kuinka sanoisit tämän vuoden 1984 valikoivan historisoimisen vaikuttaneen kehitykseen, koulutukseen ja työllisyyteen nykypäivän Punjabissa?

Vaikutusta voi olla vaikea mitata.

Kuka tahansa voi esittää impressionistisen väitteen – mutta voiko he tukea sitä? Punjabin taloustilastot tarjoavat kovia lukuja, ja jokaisen vuoden talousennätys kertoo tarinan. Vuonna 2018 julkaistu NITI Aayog -raportti, Fiscal Scenario in Punjab, käsittelee yksityiskohtaisesti sitä, mitä se kutsuu krooniseksi ja hälyttäväksi velaksi, joka lamauttaa valtiota. Mikä velka? Tämä on velka, joka keskuksen mukaan Punjabille syntyi terrorismin vastaisten operaatioiden kustannuksina. 1990-luvulta lähtien Punjab on maksanut Centerille yli 5 000 miljoonan rupiaa vuotuista korkoa velanhoitoon. Mitä tällä menotasolla jää käteen valtion infrastruktuurin ja inhimillisen pääoman kehittämiseen? Punjabin alamäkikierre alkoi 90-luvulla ja on pahentunut jatkuvasti.

Toinen asia on kansalaisten asenne. Vuonna 2018 Center for the Study of Developing Societies, Lokniti Program for Comparative Democracy ja Tata Trust tekivät koko Intian kattavan tutkimuksen ihmisten asenteista ja käsityksistä poliisia kohtaan osavaltioissaan.

Raportissa todettiin, että Punjabissa ihmisten asenne poliisia kohtaan on erittäin negatiivista ja erittäin pelottavaa. Punjab sijoittui listan kärkeen, kun puhuttiin ihmisten pelosta poliisia kohtaan. Raportti myönsi mahdollisen yhteyden Punjabin erityiseen historiaan viimeisten neljän vuosikymmenen aikana.

Keskiverto nuorella miehellä tai naisella Punjabissa voi olla vaikeuksia ilmaista tilannettaan, mutta he tietävät, mitä he joutuvat kokemaan: pysähtynyt talous, syvät ongelmat maataloudessa, oireita kauhistuttava määrä maaseudun itsemurhia joka vuosi, teollisuuden romahtaminen, ei työpaikkoja. eikä toivoa työllisyydestä. He haluavat epätoivoisesti muuttaa minne tahansa. Aja vaikka pienen Punjabin kaupungin läpi ja näet tauluja, joissa mainostetaan IELTS-valmennus- ja maahanmuuttokonsultteja.

Peräkkäiset osavaltioiden hallitukset ovat puhuneet suuresta puheesta, mutta joko välinpitämättömyyden tai kyvyttömyyden vuoksi valtio ei ole kyennyt vetäytymään alaspäin kierteestään. Puolueet kosistelevat äänestäjiä juhlallisilla valoilla tarjotakseen korruptiovapaata ja tehokasta hallintoa; he lupaavat pelastaa maatalouden ja elvyttää kyliä, he sitoutuvat houkuttelemaan teollisuutta ja luomaan työpaikkoja.

Jos väitteisiin uskottaisiin, yrittäisivätkö miljoonat nuoret ja heidän vanhempansa sankarillisesti päästä pois Punjabista, Intiasta? On myös huomautettava, että Punjabin poliitikot lähettävät omia lapsiaan ulkomaille, mikä viittaa vahvasti siihen, että he eivät myöskään usko sanomaansa.

Miten sanoisit, että vuosi 1984 oli samanlainen tai erilainen kuin vuosi 1947 vaikutukseltaan nykypäivän Punjabin yhteiskuntaan, talouteen ja politiikkaan?

Poliittisella kehityksellä on aina kaksi aspektia – toinen on retoriikka, jolla poliittiset toimijat peittävät toimintansa, ja toinen on objektiivinen ympäristö, jossa tapahtumat tapahtuvat.

Retoriikka muuttui hyvin vähän vuosien 1947 ja 1984 välillä. Vuonna 1947 uskonnolliset tunteet nostettiin: Brittiläinen, Kongressi ja Muslimiliitto - kaikki näkivät voittoa pelon ilmapiirin voimistuessa ja esittäessään itsensä tavallisen ihmisen ainoaksi toivoksi. Vuonna 1987 retoriikka keskittyi alun perin taloudellisiin ja valtion oikeuksiin – esimerkiksi jokivesiin –, mutta käsineiden irtoaessa uskonnollinen manipulointi otti jälleen vallan ja kaikki vanhat bogeet karkotettiin pois – syrjintä, hajoaminen, Pakistan. Objektiivisen ympäristön kannalta historia ei koskaan toista itseään tarkasti.

Kun tarkastellaan vain Punjabia vuonna 1947, ratkaiseva käsi oli silloin ulkopuolisen poliittisen toimijan – Britannian – käsi. Punjabin maakuntakokouksen äänestys 1946: Muslimiliiton ainoa asia oli islamilainen Punjab; Kongressin johtajat vannoivat Punjabille autonomian Intian itsenäistyttyä - vakuutus unohdettiin, kun valta siirrettiin. Huolimatta siitä, että noin 54 prosenttia United Punjabin väestöstä oli muslimeja, Muslimiliitto voitti. Keskitien unionistipuolue järkyttyi, mutta säilyi kongressin ja Akalisin kanssa tehdyn liiton ansiosta. Punjabin sisäpolitiikka ei pakottanut kriisiä.

Vuonna 1947 uskonnolliset tunteet nostettiin: brittiläinen, kongressi ja muslimiliitto - kaikki näkivät voittoa pelon ilmapiirin voimistuessa ja asettaessaan itsensä tavallisen ihmisen ainoaksi toivoksi. (Pika-arkistot)

Yli viisi 000 000 panjabit – pääasiassa muslimipanjabit ja sikhit – taisteli Britannian puolesta toisessa maailmansodassa. Punjab palkittiin jakamalla ja miljoonalla kuolemalla. Sodan uupunut, konkurssiin mennyt Britannian hallitus ja kongressi halusivat katkaista sopimuksen, ja he uhrasivat Punjabin edut – ja tekivät tyhjäksi osavaltion kansan tahdon, jonka edustajakokouksen äänestystulos ilmaisi – kumartamalla Muslimiliiton vaatimuksia.

Kuolonuhrien määrä ja taloudelliset menetykset olivat suuria 1980-luvulla, mutta vielä suurempia vuonna 1947.

Vieraata kansaa ei voi syyttää 80-luvun tapahtumista. Punjabin poliittiset johtajat ja valtion instituutiot nauttivat suuresta yleisön luottamuksesta itsenäisyyttä seuranneen kahden vuosikymmenen aikana. 60- ja 70-luvut olivat vuosikymmeniä kasvavia tuloja – maatalous- ja pienyrityksistä. Vaikka vuotta 1984 mainitaan aina kriisivuotena, itse asiassa vaikeuksia oli tulossa 70-luvun lopulla. Noin vuodesta 1990 nykypäivään tapahtuneesta kehityksestä on kyse militanssin perinnöstä. Tämä vastaus on jo melko pitkä. Mitä tulee valtion kaikilta puolilta – poliisilta, hallinnolta, poliisilta ja oikeusjärjestelmältä, puolueilta ja poliitikoilta – militanssin aikakausi synnytti epäluottamuksen, joka on paljon kattavampi ja kestävämpi kuin vuoden 1947 veriset tapahtumat.

Kirjoitat, että 'Punjabissa asuneet ihmiset havaitsivat, että Khalistan oli valmis vuoteen 1991 tai 1992 mennessä', ja kuitenkin on useita kertoja noin viime vuoteen asti, että Khalistan-kysymys on noussut esiin poliittisessa keskustelussa. Tarkoitatko, että kysymys on enemmän poliittisesta mielikuvituksesta? Jos on, miksi niin on tapahtunut?

Selasimme läpi noin 30 vuoden sanoma- ja aikakauslehtiä etsiäksemme raportteja, joissa väitetään Khalistanin elpymisestä Punjabissa. Joinakin vuosina löysimme vain kaksi tai kolme tällaista raporttia, mutta joko Centerin tai Punjabin vaaleja edeltävinä kuukausina raportit olivat yleisiä. Se oli kuin kään kutsu, joka ilmoitti lähestyvästä sadetta. Esimerkiksi ennen vuoden 2019 parlamenttivaaleja jopa armeijan komentaja Bipin Rawat antoi varoituksia.

Miksi tämä oli niin? Aseta itsesi poliittisen johtajan asemaan. Vallan ulkopuolisten puolueiden johtajat voivat sanoa tai tehdä mitä tahansa, mutta ihmisillä on odotuksia valtapuolueelta. Valtava eriarvoisuus leimaa vaurauden jakautumista Intiassa. Kourallinen plutokraatteja kuluttaa miljoonia lasten häihin, kun taas noin 812 miljoonaa ihmistä ansaitsee alle 7 000 rupiaa kuukaudessa. Nuo 812 miljoonaa ovat kärsivällisiä, mutta …joka viides vuosi he äänestävät.

Kuinka saada äänensä ja saada valtaa tai pysyä vallassa ilman, että yläosa tyhjenee tai pohjan kunto paranee? Tämän vaikean ongelman ratkaiseminen vaatii paljon poliittista mielikuvitusta.

Pelko/viha on vuosisatoja vanha poliittinen työkalu, mutta silti hyvä. Jos pelkoa riittää, ihmiset unohtavat henkilökohtaisen kärsimyksen tai ainakin saavat jonkun muun vihattavaksi poliittisen johtajan lisäksi.

Jaa Ystäviesi Kanssa: