Uusi kirja kertoo sanoinkuvaamattoman tarinan Yayatin tyttärestä

Kirjan alaotsikosta - Yayatin tyttären kertomaton tarina - kirjoittaja sanoo: 'Tässä 'kertomaton' on operatiivinen sana, joka ei tarkoita vain ensimmäistä, vaan myös jotain sanoinkuvaamatonta.

Uudelleenkertomuksista on viime aikoina tullut desi-tarinankertojan suosikkireitti tuoda intialaista kulttuuria, perintöä ja eeposia nuoremmille lukijoille. (Lähde: Amazon.in | Suunnittelija Gargi Singh)

Aivan kuten hänen edellinen kirjansa, Mahabharatan uudelleenkertomus Kuntin näkökulmasta, Madhavi S Mahadevanin uusin romaani Metsän morsian: Yayatin tyttären kertomaton tarina poimii sankaritarkseen vähän tunnetun hahmon mytologiasta.
Eeposten kertomattomat tarinat naisista, jotka kärsivät hiljaisuudessa monista noiden aikojen systeemisistä julmuuksista, ovat tarjonneet ruokkia uudelleenkertomuksille, jotka kiinnostavat nykyajan lukijoita, luultavasti siksi, että nämä myytit muokkaavat edelleen nykyistä todellisuutta.

Tässä yhteydessä Drishadvati on hienovarainen hahmo jäljittäessään feminististä sukulinjaa. Mahadevan selittää sen Metsän morsian Speaking Tigerin julkaisija tarjoaa eräänlaisen kulttuurisen liiman menneisyyden ja nykyisyyden välille, heijastuksen siitä, kuinka paljon asiat ovat ja eivät ole muuttuneet.

Hänen tarinansa tekee selväksi, että ajatus naisen kohdun vuokraamisesta (korjaajaäitinä) on hyvin vanha. Asettamalla sankaritarnsa identiteetin muiden eeppisten ja legendojen naisten kontekstiin, Mahadevan sanoo: Yleensä eeposissa esiintyvillä kuolevaisilla naisilla, jopa prinsessoilla ja kuningattareilla, on osansa vaivaa. Shakuntala, Damayanti, Hidimba, muutamia mainitakseni, ovat naisia, joilla, vaikka he näyttävät olevan tarpeeksi valtaa valita aviomiehensä, eivät ole taattuja 'onnellisesti loppuun asti'.

Mahabharatassa Draupadi ja Gandhari menettävät kaikki poikansa sodassa. Ramayanassa Sita karkotetaan Valmikin ashramiin. Eepoksen naisilla on vain vähän tahdonvapautta elämässään. Näin ollen heidän tarinansa, vaikka ne ovatkin inspiroivia monille, ovat yleensä traagisia. Ei kuitenkaan ole niin sydäntäsärkevää ja synkkää tarinaa kuin Drishadvatista, jota käytetään hyväksi hänen hedelmällisyytensä vuoksi.

Tietoja kirjan alaotsikosta - Yayatin tyttären kertomaton tarina – kirjoittaja sanoo: Tässä 'kertomaton' on operatiivinen sana, joka ei tarkoita vain ensiluokkaista vaan myös jotain sanoinkuvaamatonta. Vaikka keskeinen jakso, joka kertoo naisen hedelmällisyyden vaihdosta harvinaisten hevosten kanssa, on inspiroinut nykyajan näytelmä- ja novellien kirjoittajia, sitä ei ole koskaan kiinnitetty muihin tarinoihin, jotka voidaan ryhmitellä sen ympärille.

Tämä voi johtua siitä, että itse Drishadvatin tarinaa ei koskaan esitetä kokonaisuutena, vaan se on sirpaloitunut osien kanssa kirjassa 1, 'Adi Parva', ja osissa kirjassa 5, 'Udyog Parva'. Sellaisenaan se on haettava ja koottava yhteen, jotta siitä saadaan merkitys, hän jatkaa.

Kun sitä rinnastetaan toisiinsa liittyvien hahmojen tarinoiden kanssa, yhteiskunnallisten suhteiden verkostot pysyvät näkemyksemme edessä, tuoreet merkityskerrokset ehdottavat itseään. Tätä olen yrittänyt tehdä. Joten kuvailisin tätä kirjaa palautukseksi, uudistukseksi ja uudelleentulkinnaksi.

Mahadevan keskittyy herkästi Drishadvatin radikaaliin hahmoon sen sijaan, että heijastaisi häntä avuttomana naisena, kuten aikaisemmissa muokkauksissa. Hän sanoo, että Drishadvatin hiljaisuus puhui minulle paljon. Mietin: Mitä hän olisi ajatellut? Hänet on kuvattu alkuperäisessä tarinassa, kuten myös sen muokkauksissa, alistuvana olentona, joka noudattaa hiljaa eri miesten toiveita, jotka 'hallitsevat' häntä: hänen isänsä, kuningas Yayati, brahmini, jolle hänet luovutetaan, neljä kuningasta, jotka synnyttävät häneltä perillisiä.

Vasta lopullisessa päätöksessään hän käyttää selkeää ja melko odottamatonta tahdonvapautta ja siten vapauttaa itsensä. Tämä radikaali toiminta viittaa perustavanlaatuiseen muutokseen hänen minäkuvassaan. Olin utelias tarkastelemaan tämän uuden tietoisuuden alkua ja ajattelin, että hänen tunne-elämäänsä ankkuroitu kertomus tekisi hyödyllisen tutkimisen. Mahadevan pohtii, auttaako historiallinen vai mytologinen fiktio millenniaaleja ja modernia sukupolvea löytämään juurensa uudelleen: Ottaen huomioon tosiasian, että olemme jossain määrin epäselviä siitä, mikä on historiaa ja mikä on mytologiaa, sanoisin, että kaikki juuremme löytäminen fiktion kautta olla sumuinen.

Historia kertoo meille aineellisella tavalla, kuinka kulttuurit elivät menneisyydessä, kun taas mytologiat paljastavat jotain heidän ajattelusta – heidän oletuksiaan maailmasta ja paikastaan ​​siinä, heidän huolenaiheistaan ​​ja ahdistuksistaan, arvoistaan ​​ja hengellisistä uskomuksistaan. Konteksti, jossa myytti voi syntyä, voi hyvinkin olla historiallinen, mutta myytit ovat paljon sujuvampia. Ne matkustavat ajassa ja tilassa, jaetaan, mukautuvat ja jopa muuntuvat.

Hän on myös sitä mieltä, että harvoin myytillä on vain yksi merkitys. Tämä luontainen joustavuus ulottuu heidän rooliinsa fiktion tuottamisessa nykyaikaisille lukijoille. Tällainen fiktio voi kiinnostaa, viihdyttää ja mahdollisesti saada meidät pohtimaan, mutta se on silti teeskentelyä. Jos se johtaa jonkinlaiseen itsensä löytämiseen, se on bonus, Mahadevan kertoi PTI:lle.

Uudelleenkertomuksista on viime aikoina tullut desi-tarinankertojan suosikkireitti tuoda intialaista kulttuuria, perintöä ja eeposia nuoremmille lukijoille. Tästä Mahadevan on samaa mieltä. Aiemmin suullinen tarinankerronta palveli melkein samaa roolia. Jokainen tarinankertoja itse asiassa kertoi uudelleen tarinan, joka oli välitetty, selittäen näin yleisölleen kulttuurisen uskomuksen olemassaolon ja arvon.

Hän kuitenkin uskoo, että kekseliäät tarinankertojat eivät aina kertoneet samaa tarinaa. He olivat esiintyjiä. Riippuen yleisöstä ja oppimisesta/viestistä, jota he halusivat vahvistaa yleisössä, he vinoivat sävyn ja tenorin. Kaikki nämä muuttujat mahdollistivat useiden merkityskerrosten käyttöönoton. Tarinan todellinen voima piilee sen psykologiassa, Mahadevan väittää.

Millaisia ​​tunteita se herättää yleisössä? Aivan kuten esi-isiemme perinteisesti syömä ruokavalio on meille luonnollinen asia, menneitä sukupolvia kiehtoneet tarinat on muotoiltu sopimaan kulttuuristamme ja siten edelleen puhuttelevat meitä, myös nuoria lukijoita. Uudelleenkerronta saavuttaa siten tasapainon jatkuvuuden ja muutoksen välillä ja toimii hyvin siirtomuotona, hän sanoo.

Jaa Ystäviesi Kanssa: